EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan monet muuttujat

Pitkän korpivaelluksen jälkeen EU:n yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka (YTPP) on palaamassa unionin agendalle. Joulukuussa kokoontuvan Eurooppa-neuvoston aiheena on nimittäin YTPP, jonka toimivuus on keskeinen tekijä unionin globaalille vaikutusvallalle. EU:lla olisi niin materiaaliset kuin arvoihinkin liittyvät edellytykset olla nykyistä merkittävämpi toimija maailmanpolitiikassa. Tämä tosin vaatisi EU-instituutioiden ja ennen kaikkea jäsenmaiden huomattavasti parempaa yhteistoimintakykyä, johdonmukaisuutta sekä vastuunkantoa. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty.

Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan yhteistyön tiivistäminen on nauttinut unionin kansalaisten, myös suomalaisten, keskuudessa kannatusta. Kansallisvaltion näkökulmasta suvereniteetin ydinalueeseen kuuluvat turvallisuusasiat halutaan kuitenkin pitää omissa näpeissä. Jäsenmaiden intressit ja strategiat eivät myös läheskään aina kohtaa, mikä aiheuttaa ongelmia muun muassa jäsenmaiden välisen solidaarisuuden sekä yhteistoiminnan suhteen. Intressien ja historiasta nousevien toimintatapojen erilaisuus vaikuttaa siten, että EU-maiden on usein vaikea päästä yhteisymmärrykseen yhteisistä kannoista, mikä hioo yhteiseltä toiminnalta särmät pois tai jopa estää toiminnan. Intressien ja toimintatapojen ristiriidat ovat tulleet esille muun muassa Syyrian konfliktin sekä puolustusteollisuuden integroimisen kohdalla.

Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on vihdoin laajasti ymmärretty turvallisuuspoliittisen yhteistyön välttämättömyys. EU-yhteistyö on nähty Suomessa hyväksyttävänä pohjoismaisen yhteistyön ohella. EU:n turvallisuuspoliittista merkitystä on korostettu muun muassa hallituksen EU-selonteossa. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että EU ei ole sotilasliitto. Unionin jäsenistä 22 maata, eli 95 % EU-kansalaisista, ovat sotilasliitto Naton jäseniä, ja Naton rakenteet ovatkin tulevaisuudessa väline eurooppalaiseen turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen yhteistyöhön. Tiiviimpää eurooppalaista turvallisuuspoliittista yhteistyötä haikaillessa valkoinen kompassiruusu sinisellä pohjalla tuleekin hyvin äkkiä vastaan. Joulukuun kokouksessa ja täten EU:n turvallisuuspoliittisella agendalla ilmeisesti onkin EU:n kyvyn parantaminen toimia lähialueiden kriiseissä, käytöltään vähäisten puolustusmateriaalien yhteishankinnat ja puolustusteollisuuden ovien avaaminen. Se, että EU itsessään ei ole kehittymässä sotilasliitoksi, ei ole ongelma. Olennaista on, että EU-maiden on tehtävä yhä tiiviimpää yhteistyötä ja katsottava puolustusta yhteiseltä kantilta. Yhteistyön viitekehyksellä ei ole niin väliä.

Myös ulkopolitiikan saralla löytyy kehitettävää. Unionilla on nyt kaksi ja puoli vuotta ollut yhteinen ulkoasiainhallinto EEAS, mikä on tietenkin jo jonkinlainen saavutus itsessään.  Hetorogeenisen ja sekavan EEAS:n toiminta on kuitenkin lähtenyt yskähdellen käyntiin. Kasvulle ja kehittymiselle tulee antaa silti aikaa. Eräs potentiaalinen kehityskohde on diplomaattiset edustustot. Jäsenmaiden oma edustautuminen ei ole katoamassa mihinkään, mutta yhteispelille EU-delegaatioden kautta esimerkiksi konsuliasioissa on tilaa. Hyvästä virkamieskoneistosta on tosin vähän hyötyä, jos ei koherenttia politiikkaa saada tehtyä.  Ulkopolitiikkaa hoidetaan unionissa yhä jäsenmaiden välisesti – ei siis ylikansallisesti. Olisikin hyvä pohtia, miten yhteistoiminnasta saataisiin tehokkaampaa.

Maailmanpolitiikan rakenteiden muutokset toivon mukaan alkavat herättää varsinkin suuria EU-maita siihen todellisuuteen, että Eurooppa periferioituu kansainvälisessä politiikassa, ellei kauan kaivattua yhteistä ääntä ala löytyä. Toivoa sopii, että globalisaation maailmaa kutistuttava voimaa pienentää myös EU-maiden intressien välistä kuilua. Uuden turvallisuusstrategian parissa askarteleminen voisi auttaa yhteisten intressien löytymisessä.

Matti Pesu,

Kirjoittaja opiskelee Tampereen yliopistossa kansainvälistä politiikkaa ja toimi komission Suomen-edustustossa harjoittelijana touko–heinäkuussa 2013.

Advertisements