Soita Eurooppaan – mies vastaa

Toukokuun eurovaalit käydään ensimmäistä kertaa eurooppalaisten poliittisten ryhmien valitsemien kärkiehdokkaiden vetäminä. Vaalihevosten tehtävä on antaa ryhmille kasvot ja selkeyttää äänestäjälle, millaista politiikkaa puolueet Euroopassa aikovat tehdä. Euroäänestäjä on ensimmäistä kertaa osallisena ikään kuin EU:n laajuisessa pääministerivaalissa – ryhmien kärkihahmot ovat myös niiden ehdokkaat unionin johtopaikoille.

Valitettavasti näitä johtopaikkoja on näillä näkymin luvassa lähinnä miehille. Euroopan Vihreillä on ainoana poliittisena ryhmänä kampanjakärkinä sekä nais- että miesehdokas. Muissa ryhmissä naisia ei ollut ehdolla edes niiden sisäisissä esivaaleissa.

EU:n toimielinten johtajat eivät toki keskenään päätä siitä, millaista politiikkaa unioni tekee. He ovat kuitenkin avainasemissa edistämään tärkeänä pitämiään asioita. Heidän linjapuheitaan kuunnellaan ja niitä siteerataan. Heille soitetaan, kun muu maailma haluaa saada Euroopan langan päähän. He neuvottelevat unionin puolesta ja edustavat Eurooppaa muualla maailmassa. Kun EU sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2012 Oslossa, puolen miljardin kansalaisen monikulttuuriselle unionille kasvot antoi kolme tukevassa keski-iässä olevaa valkoista miestä.

EU:lla on valtaa edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa Euroopassa. Tasa-arvoasiat eivät kuitenkaan ilmesty unionin agendalle sattumalta – paitsi joskus. Ranska halusi 50-luvulla taloudellisia intressejään suojellakseen perussopimukseen kirjauksen naisten ja miesten tasa-arvoisesta palkkauksesta. Se muodostui myöhemmin merkittäväksi oikeusperustaksi EU:n työelämän tasa-arvoa koskevalle lainsäädännölle.

Feministitutkijoiden[1] mielestä unioni sen sijaan otti askeleen takapakkia tasa-arvossa vuoden 2004 EU:n itälaajentumista edeltäneissä liittymisneuvotteluissa. Tasa-arvokysymyksiä tarkasteltiin yksinomaan osana työ- ja sosiaalipolitiikkaa, vaikka perussopimuksen mukaan sukupuolten välinen tasa-arvo on kaikki EU:n hallinnonalat kattava periaate. Suppea tulkinta jätti ulkopuolelle naisten lisääntymiseen liittyvät kysymykset kuten oikeuden aborttiin, samoin kuin naisiin kohdistuvan väkivallan ja ihmiskaupan. EU:n puolesta neuvotteluja käyneestä komissiosta puuttui vaikutusvaltaisia ”femokraatteja”, jotka olisivat nostaneet tasa-arvoasioita neuvottelupöytiin.

Myös viime vuosien talouskriisi olisi voinut olla mahdollisuus eurooppalaisen tasa-arvon edistämiseen. Vaikka kriisinhallinnan konstit tiedotusvälineissä näyttäytyivätkin usein virtuaalirahan siirtelynä mekanismista toiseen, on loppujen lopuksi kysymys konkreettisesta ja meihin kaikkiin vaikuttavasta asiasta: jäsenmaiden taloudenpidosta ja sen valvomisesta. Se sisältää oikeastaan kaiken yhteiskuntajärjestykseen kuuluvan aina koulutuksen ja sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä elintarvikkeiden vähittäismyyntiin. Toisin sanottuna paljon mahdollisuuksia puuttua myös siihen, miten jäsenvaltiot huomioivat esimerkiksi sukupuolten välisen tasa-arvon.

Euron pelastaminen vei kriittisimpinä aikoina ymmärrettävästi tilan ja huomion monelta muulta politiikan alueelta.  Sukupuolten välinen tasa-arvo ei kuitenkaan voi olla toissijainen indikaattori, joka odottelee takavasemmalla seesteisempiä aikoja. Tähän kiinnittivät huomiota myös EU-kansalaiset: useimpien mielestä talouskriisi kasvatti naisten ja miesten välisiä palkkaeroja ja lisäsi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa[2]. Kriisin kokonaisvaltaisuudesta huolimatta tasa-arvoasiat nousivat hämmästyttävän vähän esiin. Talouskriisi näyttäytyi miesten kriisinä siksi, että EU-pöydissä lähes kaikki keskeiset toimijat olivat miehiä. Luonnollisesti heidän lausuntonsa ja mielipiteensä dominoivat myös julkista tilaa.

EU-päätöksenteossa keskeisiä toimielimiä – Euroopan komissiota, Eurooppa-neuvostoa tai  euroryhmää – ei ole vielä koskaan johtanut nainen. Euroopan parlamentissa on ollut kaksi ranskalaista naispuhemiestä, Simone Veil (1979) ja Nicole Fontaine (1999). Britti Catherine Ashton valittiin vuonna 2009 EU:n ulkosuhteiden korkeaksi edustajaksi. Siinä on samalla EU:n naisjohtajien historia kokonaisuudessaan.

Euroopan unioni ei voi vuosikymmen toisensa jälkeen toimia itse asettamiensa tasa-arvoperiaatteiden vastaisesti. Kärkipaikoista päättävät jäsenmaiden hallitukset ja Euroopan parlamentti. Niiden kokoonpanoihin vaikuttavat kansalaiset. Eurovaalien äänestysprosentti on laskenut tasaisesti vaali vaalilta samaan aikaan, kun naisedustajien määrä parlamentissa on kasvanut. Naiset äänestävät vaikuttajapaikoille päättäjiä, joihin voivat samastua. Sen pitäisi näkyä ja kuulua.

Kun EU-kansalaiset kerääntyvät syksyllä kuulemaan vastavalittujen EU-johtajien neitsytpuheita, kärkijoukossa puhujanpönttöön nousee toivottavasti myös nainen, mielellään kaksi. Ihan jo siltä varalta, että yhden pitäessä linjapuhetta toinen olisi valmiina vastaamaan, jos Euroopan puhelin samaan aikaan sattuisi soimaan.


Anna-Kaisa Itkonen

Kirjoittaja on EU-asioiden viestintäpäällikkö, jonka kirjoituksessa esittämät näkemykset ovat henkilökohtaisia.

image


[1] Birgit Locher ja Elisabeth Prügl: European Integration Theories, toinen painos. Constitutionalism Web-papers, ConWeb 2/2008.

[2] Euroopan komission teettämä Eurobarometri vuonna 2013.

Advertisements