Hyviä ja huonoja uutisia

Haagin sotarikostuomioistuin langetti tuomion Srebrenican kansanmurhasta kiirastorstaina. Radovan Karadžić tuomittiin muun muassa 8000 muslimimiehen ja -pojan joukkomurhista 40 vuodeksi vankeuteen. Paha sai palkkansa.

Iskut Brysselissä, terrorin uhka kauhistuttaa meitä kaikkia. On hämmästyttävää, ettei tämä uhka ole saanut EU:ta ja sen jäsenmaita tiivistämään rivejään. Voisi kuvitella, että se saisi EU-maat läheisempään yhteistyöhön kaikilla tasoilla, toimimaan tiiviimmin myös Venäjän ja pakolaiskysymyksen esittämän haasteen edessä. Se voisi olla yhdistävä tekijä. Euroopan unionin ei tarvitse keksiä itselleen ulkoista vihollista. Jihadistit ovat tehneet sen meidän puolestamme.

Tähän asti merkitsevin jakava tekijä EU:ssa on ollut suhde integraatioon. Saksan johdolla on yhteistyötä haluttu tiivistää, Ranskan johdolla on jarruteltu.

Nyt jakolinja on uusi. Merkitsevin eroavaisuus liittyy arvoihin, joihin kuuluu myös keskinäinen solidaarisuus. Jo finanssikriisissä ja erityisesti maahanmuutossa se on ollut kovalla koetuksella. Tilanne on entisestään vaikeutunut, kun itäisestä Keski-Euroopasta on heitetty hattu kehään. Erityisesti Unkari ja Puola haastavat vanhoja jäsenmaita omilla, kansallismielisillä painotuksillaan, jotka ovat varsin kaukana EU:n valtavirrasta. Ennen kuin EU:n arvoista, kaikkien tärkeimmästä, ollaan taas samalla hehtaarilla, on EU haavoittuvainen ulkoisille haastajille ja hyökkäyksille. Johtajuudelle olisi nyt kysyntää!

Terroristien tavoitteet vaihtelevat. Jollekin ryhmälle kyseessä on yritys kaataa länsimaiden järjestelmä, toiselle yritys vaikuttaa käynnissä oleviin neuvotteluprosesseihin. Yhteistä kaikille ryhmille on terrore, pelon luominen – tässä tapauksessa islamia kohtaan, yleisen mielipiteen kääntäminen muslimeita vastaan. Tavoitteena on marginalisoida tämä merkittävä eurooppalainen väestöryhmä, saada se tuntemaan itsensä syrjityksi sekä väheksytyksi ja saada sen heikoimmassa asemassa oleva osa radikalisoitumaan.

Huono uutinen on se että terroristit ovat onnistuneet pelon luomisessa.   Iskujen torjumisessa me yksittäiset EU-kansalaiset voimme tehdä vain vähän.

Toisella, strategisella ja siksi vaarallisemmalla tasolla ovat terroristit saaneet vielä suurempaa menestystä. A-studion lähetyksessä Brysselin iskun jälkeen Supon edustaja sanoi keskustelun tärkeimmän asian: vihapuhetta on seurattava, siihen on puututtava ja se on pantava poikki. Itse haluan uskoa hänen tarkoittaneen, että siihen ennen muuta kuuluu rasistisen vihapuheen nollatoleranssi.

Hyvä uutinen on se että juuri siinä me voimme vaikuttaa.

Tässä on tekemisen paikka jokaiselle. Rasistiseen vihapuheeseen voi ja pitää puuttua heti, katkaista se alkuunsa olipa se sitten lähipiirissä, sosiaalisessa tai julkisessa mediassa.

Parhaiten voi terroristien toimintaa puolestaan tukea viljelemällä ja tukemalla rasistista vihapuhetta, peukuttamalla sitä sosiaalisessa mediassa.

Jokainen voi puolensa valita.

Jugoslavian sota ratkesi aikoinaan ja niin loppuu joskus myös sota Syyriassa. Voimme toivoa, että YK:n sotarikostuomioistuimen penkille saadaan – mahdollisimman pian – myös ISIL:in johtaja Abu Bakr-Al Bagdadi. Serbijohtaja Radovan Karadžićin tapauksessa tuomio julistettiin 21 vuotta rikosten jälkeen. ISIL:in johtajan tapauksessa tuomio toivottavasti tulee nopeammin.

tuomi-nikula

Petri Tuomi-Nikula

Kirjoittaja toimii Suomen suurlähettiläänä Unkarissa

Eurooppalaisten naisten on voitava tuntea olonsa turvalliseksi – lohduttavat sanat eivät riitä seksuaalisen väkivallan uhreille

Uudenvuodenaaton tapahtumat Kölnissä olivat synkkä muistutus miljoonien naisten ahdingosta Euroopassa: seksuaalista häirintää esiintyy päivittäin, ja sen kohteeksi joutuu joka toinen nainen Euroopassa. Joka kahdeskymmenes yli 15-vuotias eurooppalaisnainen on raiskattu. Suomalaisnaisista lähes puolet (47 %) on kohdannut ruumiillista tai henkistä väkivaltaa 15. ikävuoden jälkeen. Yli puolet (53 %) on joutunut kumppaninsa henkisen väkivallan kohteeksi ja jopa 71 prosenttia suomalaisista naisista ilmoittaa kokeneensa seksuaalista häirintää 15. ikävuoden jälkeen. (EU:n perusoikeusviraston raportti.)

Mutta toisin kuin ne saksalaisnaiset, joilla oli rohkeutta ilmoittaa tapahtuneesta poliisille ja puhua lehdistölle, moni muu nainen – arviolta yksi neljästä – kärsii mieluummin hiljaisuudessa. He eivät halua muiden tietävän, he ovat häpeissään tai uskovat, että poliisi ei pysty – tai pahimmassa tapauksessa ole halukas – auttamaan heitä.

Kun EU:n oikeusministerit kokoontuvat kansainvälisen naisten päivän viikolla, aion vaatia järeitä toimia seksuaalista väkivaltaa vastaan.

EU:ssa kullakin jäsenmaalla on oma rikoslainsäädäntönsä, ja väkivaltarikosten, kuten raiskauksen, määritelmät ja niistä annettavat tuomiot vaihtelevat maittain. Tämän vuoksi uhrin mahdollisuus nähdä tekijän joutuvan oikeuden eteen riippuu heidän asuinmaastaan. Aion tehdä parhaani, että uhreilla olisi sama oikeussuoja kaikkialla EU:ssa.

Tähän liittyen aion ehdottaa oikeusministereille myös koko EU:n liittymistä Istanbulin yleissopimukseen.

Tämä yleissopimus on ensimmäinen eurooppalainen yleissopimus, jonka nimenomaisena tarkoituksena on torjua naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja perheväkivaltaa. Suomessa sopimus tuli voimaan 1. elokuuta 2015, mutta se on saatava voimaan yhtä lailla kaikissa EU-maissa.

Se on voimakas väline, koska kaikki sopimuksen ratifioivat maat sitoutuvat oikeudellisesti suojelemaan ja tukemaan väkivallan uhreiksi joutuneita naisia. Niiden on perustettava erilaisia palveluja, kuten auttavia puhelimia, turvakoteja, erikoishoitopalveluja, neuvontaa ja oikeusapua.

Jos aviomies pahoinpitelee vaimoaan, poliisilla on valtuudet viedä mies kotoa, vaikka hän olisi talon omistaja.

Jos nainen pelkää henkensä puolesta, hän voi soittaa ilmaiseksi valtakunnalliseen ympärivuorokautisesti päivystävään puhelinpalveluun, joka tarjoaa välittömästi asiantuntija-apua.

Raiskauksen uhri voi päästä tukikeskukseen, josta hän saa välitöntä lääketieteellistä hoitoa ja neuvontaa sekä rikosteknistä tukea.

Yleissopimuksessa korostetaan myös ennaltaehkäisyä. Kyseenalaistamalla sukupuolistereotypioita ja edistämällä naisiin ja tyttöihin kohdistuvien ajattelutapojen ja asenteiden muuttumista voidaan pelastaa ihmishenkiä ja vähentää inhimillistä kärsimystä.

Yleissopimuksen sitomien valtioiden on tarjottava valistusta ja koulutettava alan ammattilaisia työskentelemään väkivallan uhriksi joutuneiden tai sen uhan alla elävien naisten kanssa. Niiden on myös tehtävä tiiviistä yhteistyötä alan kansalaisjärjestöjen kanssa.

On aika lopettaa silmien sulkeminen seksuaaliselta häirinnältä ja väkivallalta. Jos joudut seksuaalisen häirinnän tai väkivallan uhriksi, kannustan sinua kääntymään poliisin puoleen. Tiedän, kuinka tuskallista on olla uhri, mutta sanon silti: uhrit tarvitsevat enemmän kuin lohduttavia sanoja. Yhteiskuntamme on vihdoin tunnustettava ongelman laajuus, ja EU-maiden rikosoikeusjärjestelmien on yhteistyössä varmistettava naisten turvallisuus kaduilla, kotona ja työpaikalla. Liittyminen Istanbulin yleissopimukseen vahvistaa rivejämme sukupuoleen perustuvan väkivallan torjunnassa ja antaa uhreille tarvittavia selviytymiskeinoja, tukea ja neuvontaa kaikkialla EU:ssa.

Vĕra Jourová

 

Věra Jourová

oikeus-, kuluttaja- ja tasa-arvoasioista vastaava komission jäsen

Pariisin ilmastosopimuksen merkityksestä

Komissio esitti tänään oman arvionsa Pariisin ilmastosopimuksen vaikutuksista ja kuinka se pannaan täytäntöön EU:ssa. Energiaunionista vastaava varapuheenjohtaja Maroš Šefčovič sanoo: “Pariisin sopimus lähettää voimakkaan signaalin siitä, että maailma on siirtymässä puhtaaseen energiaan. Haluamme säilyttää johtoaseman, erityisesti uusiutuvissa ja energiatehokkuudessa. Energiaunionistrategialla haluamme luoda ympäristön, jossa sijoittajat ja yritykset voivat hyödyntää kaikki mahdollisuudet ja sitä kautta luoda kasvua ja työtä. Myös kaupungeillamme on paljon mahdollisuuksia, koska urbaanit alueet johtavat muutosta.”

Pariisin ilmastosopimuksen oikeudellista merkitystä on analysoinut Kati Kulovesi, kansainvälisen oikeuden professori, Itä-Suomen yliopisto sekä Ilmastopaneelin jäsen. Teksti on alun perin julkaistu Suomen ilmastopaneelin sivuilla 16.12.2015. Kiitämme lainasta!

—————————————————————————

Oikeudellisesti sitova vai jotain muuta – Pariisin ilmastosopimuksen oikeudellisesta merkityksestä

Lauantai-iltana hyväksyttyä Pariisin sopimusta voidaan pitää merkittävimpänä maailmanlaajuisena sopimuksena sitten 1990-luvun. Pariisin kokouksen lopputulos koostuu kuitenkin erilaisista elementistä.

Kokouksen tärkein anti on uusi, oikeudellisesti sitova valtiosopimus nimeltään Pariisin sopimus. Pariisin sopimus kuuluu samaan ”perheeseen” kuin vuonna 1992 solmittu YK:n ilmastonmuutosta koskeva puitesopimus. Tämä Pariisin sopimuksen ”äiti” säilyttää tärkeän aseman jatkossakin. Pariisin sopimus tehostaa puitesopimuksen täytäntöönpanoa usein samoihin instituutioihin nojaten.

Pariisissa hyväksyttiin lisäksi osapuolikokouksen päätöksellä yksityiskohtia, joita ei ole tapana eikä tarpeen sisällyttää valtiosopimukseen. Päätösten oikeudelliset vaikutukset ovat valtiosopimusta heikompia. Ne voidaan yleensä toteuttaa hallinnollisesti ja ilman uutta lainsäädäntöä.

Pariisin sopimus tulee voimaan, kun siihen on liittynyt vähintään 55 maata ja 55 % maailman kasvihuonekaasupäästöistä. Tämä saattaa viedä aikaa. Sopimusta onkin tarkoitus soveltaa vasta vuodesta 2020 eteenpäin. Maan lopullinen sitoutuminen Pariisin sopimukseen edellyttää ratifiointia. Sitä edeltävän kansallisen hyväksymisprosessin määrittelee kunkin maan sisäinen lainsäädäntö. Yhdysvalloissa Pariisin sopimus on tarkoitus saattaa voimaan presidentti Obaman allekirjoituksella. Suomessa todennäköisesti katsotaan, että Pariisin sopimukseen sitoutuminen edellyttää eduskunnan hyväksyntää.

Pariisin sopimus on ensimmäinen oikeudellisesti sitova teksti, jossa vuonna 2009 sovittu kahden asteen tavoite mainitaan. Uutena tekstiin sisältyy myös pyrkimys 1,5 asteen tavoitteen saavuttamiseen. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi Pariisin sopimuksessa on useita oikeudellisesti sitovia velvoitteita ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyen. Kaikkien sopimukseen liittyvien maiden tulee muun muassa:

• laatia ja kommunikoida YK:lle kansallinen suunnitelma (nationally determined contribution) kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi

• toimeenpanna kotimaisia päästövähennystoimia suunnitelman tavoitteiden toteuttamiseksi

•   laatia aiempaa pidemmälle menevä päästösuunnitelma viiden vuoden väliajoin siten, että suunnitelma heijastaa kyseisen maan osalta korkeinta mahdollista kunnianhimon tasoa

•   raportoida kasvihuonekaasupäästöistä ja päästösuunnitelman toteutumisesta

 Pariisin sopimuksen myötä kansainvälistä ilmastoyhteistyötä tähän saakka leimannut jyrkkä erottelu teollisuus- ja kehitysmaihin siirtyy historiaan. Vaikka teollisuusmaiden ja kehittyvien maiden kohtelussa on edelleen eroja, nämä ovat aiempaa pienempiä. Sopimuksen mukaan teollisuusmaiden tulisi määritellä itselleen ehdoton, koko talouden kattava päästövähennystavoite. Kehittyviä maita rohkaistaan siirtymään kohti tällä tavoin määriteltyjä tavoitteita. Vähiten kehittyneiden maiden ja pienten saarivaltioiden erityiset olosuhteet huomioidaan. Maiden jaottelussa eri kategorioihin on enemmän väljyyttä, sillä maat täsmällisesti luokittelevia käsitteitä ”I-liitteen maa” ja ”I-liitteen ulkopuolinen maa” ei Pariisin sopimuksessa enää käytetä.

Mailla on runsaasti päätösvaltaa kansallisten päästösuunnitelmien sisällön määrittelyssä. Toisaalta velvollisuus lisätä päästösuunnitelman kunnianhimoa viiden vuoden välein rajaa maiden harkintavaltaa seuraavia suunnitelmia laadittaessa. Pariisissa sovittiin myös erilaisista kansainvälisistä menettelyistä, joilla pyritään lisäämään tulevien päästösuunnitelmien kunnianhimoa ja selkeyttä. Nämäkin vaikuttavat jatkossa kansallisten päästösuunnitelmien laatimiseen.

Yksittäisten maiden päästösuunnitelmat kirjataan julkiseen rekisteriin. Tämä poikkeaa Kioton pöytäkirjasta, jossa maiden päästövelvoitteet on kirjattu sopimuksen liitteeseen. Uusi järjestelmä on joustavampi sikäli, ettei suunnitelmien päivittäminen edellytä muodollista sopimusmuutosta. Sen tarkka oikeudellinen merkitys täsmentynee ajan myötä. Vaikka maakohtaisia suunnitelmia ei muodollisesti liitetä Pariisin sopimukseen, niiden laatiminen, päivittäminen ja toimeenpanoon tähtäävien toimien käyttöönotto perustuu oikeudellisesti sitovaan velvoitteeseen. Suunnitelmat eivät siten missään nimessä ole vailla oikeudellista merkitystä.

Miten Pariisin sopimuksen toteutumista valvotaan? Kansainvälisen oikeuden yleisten oppien perusteella jokaisella Pariisin sopimukseen liittyvällä maalla on velvollisuus panna täytäntöön Pariisin sopimuksen velvoitteet ”hyvässä uskossa” eli vilpittömästi niiden toteutumiseen pyrkien. Sopimuksen alle perustetaan myös mekanismi, joka valvoo ja pyrkii edistämään sopimuksen noudattamista. Käytännössä tämä on erilaisista asiantuntijoista muodostuva toimielin. Pariisin sopimus ei kuitenkaan sisällä yhtä vahvoja sopimuksen noudattamista valvovia instituutioita ja sanktioita kuin esimerkiksi Kioton pöytäkirja. Toisaalta Kanada irtisanoutui Kioton pöytäkirjasta kesken ensimmäisen sitoumuskauden välttääkseen päästövelvoitteen rikkomisesta seuraavat sanktiot. Myös Pariisin sopimus jättää osapuolille mahdollisuuden vetäytyä sopimuksesta.

Maiden suvereeni oikeus liittyä tai jättää liittymättä valtiosopimuksiin sekä vetäytyä niistä on hyvin tyypillistä kansainväliselle oikeudelle samoin kuin täytäntöönpanojärjestelmän ja sanktioiden heikkous. Nämä piirteet ovat johtaneet monet kyseenalaistamaan kansainvälisen oikeuden tehokkuuden ja oikeudellisen luonteen jo kauan ennen kuin YK tai sen ilmastosopimusjärjestelmä luotiin. Monet kansainvälisen oikeuden klassiset heikkoudet heijastuvat myös Pariisin sopimukseen. Valtiosopimus on kuitenkin vakavin askel, jonka maa voi ottaa osoittaakseen kansainväliselle yhteisölle tahtonsa tulla oikeudellisesti sidotuksi ja velvoitetuksi. Siksi Pariisin sopimuksen oikeudellista merkitystä ei ole syytä vähätellä.

Kati Kulovesi

Kansainvälisen oikeuden professori, Itä-Suomen yliopisto sekä Ilmastopaneelin jäsen