Varo näppejäsi – uunikintaat ja kumihanskat

Keskustelu uunikintaiden “joutumisesta EU:n syyniin” on vellonut pari päivää. Keskustelu liittyy lainsäädäntöön henkilönsuojaimista, joita tällä hetkellä ovat muun muassa kuulosuojaimet, pelastusliivit ja kypärät. Nykyisessä lainsäädännössä varmistetaan henkilönsuojainten vapaa liikkuvuus ja samalla käyttäjien korkeatasoinen suojelu. Henkilösuojaindirektiivissä esitetään perusvaatimukset, joiden mukaisia henkilönsuojainten on oltava, jotta ne voidaan asettaa saataville EU:n markkinoilla. Ne on suunniteltava ja valmistettava direktiivin terveys- ja turvallisuusvaatimusten mukaisesti ja valmistajan on kiinnitettävä niihin CE-merkintä ja käyttöohjeet. Terveys ja turvallisuus ovat perusoikeuksia ja ihmiset odottavat ja vaativat niiden suojelun korkeaa tasoa niin työssä, kotona kuin vapaa-aikana.

Vaikka nykyistä direktiiviä on yleisesti pidetty onnistuneena, jäsenvaltiot ja muut sidosryhmät, kuten kansalais- ja etujärjestöt, ovat laajasti samaa mieltä siitä, että parannuksia voidaan tehdä. Useimmat ehdotetuista parannuksista perustuvat arkikokemuksiin lainsäädännön soveltamisesta. Vuonna 2011 huhtikuusta kesäkuuhun kestäneessä julkisessa kuulemisessa kerättiin sidosryhmien ja kansalaisten mielipiteitä ja kannanottoja liittyen henkilönsuojaimiin. Maaliskuussa Euroopan parlamentille ja neuvostolle annetussa ehdotuksessa direktiivin soveltamisalaa laajennetaan hieman sisällyttämällä siihen aiemmin sen ulkopuolelle jätetyt kosteudelta, vedeltä ja kuumuudelta suojaavat, yksityiseen käyttöön tarkoitetut henkilösuojaimet. Kuulemisen tuloksissa esimerkiksi uunikintaista todettiin, että palovammariski on sama yksityisessä ja ammattikäytössä. Yhdessä jäsenmaassa on todettu 150 000 kotona tapahtunutta palovammaa, joista puolet oli käsien alueella ja jotka olisi todennäköisesti voitu estää oikeanlaisilla uunikintailla. Tämän tyyppisten palovammojen hoitokustannusten arvioitiin vuonna 2011 olevan 1,5 miljardia euroa.

Asetuksen kustannusvaikutukset nähdään melko pieninä ja niitä tulee vain sellaisille tuottajille, joiden tuotteet eivät täytä turvallisuusvaatimuksia. Erityisesti kumihanskoissa voi olla käytössä allergisoivia materiaaleja, joten niistäkin kuluttajat saavat paremmin tietoa uuden asetuksen myötä.

Uunikintaiden valmistajat hyötyvät uuden asetuksen tuomasta lisääntyneestä kilpailukyvystä. Todistamalla tuotteen täyttävän turvallisuusvaatimukset valmistajat ovat suojassa epäreilulta kilpailulta eikä huonolaatuisia tuotteita pääse EU:n sisämarkkinoille. Asetusehdotuksessa myös todetaan, että “käsityötuotteet, kuten käsintehdyt käsineet, joiden osalta valmistaja ei nimenomaisesti ilmaise suojaavaa tarkoitusta, eivät ole henkilönsuojaimia, ja siksi kyseinen sisällyttäminen ei koske näitä tuotteita”, eli joulumyyjäisissä voi edelleen itse tehtyjä tuotteita myydä.

Asetusehdotus on parhaillaan käsittelyssä Euroopan parlamentissa ja neuvostossa ja käsittelyn vaiheita voi seurata esimerkiksi täältä (englanniksi). Asetuksen lopullinen muoto nähdään vasta käsittelyn päätyttyä. Asian käsittelyn eduskunnassa puolestaan näkee täältä.

Advertisements

Luomua banaaninsyöjän näkökulmasta

Euroopan komissio julkaisi pari viikkoa sitten (24.7.2014) raportin EU-maiden luomuviljelystä. Raportista kävi ilmi mm. että luomuviljely lisääntyy EU:n alueella jatkuvasti, ja että luomuviljelijät ovat usein nuorempia kuin perinteiset viljelijät keskimäärin ovat. Helsingin Sanomat oli sen sijaan julkaissut pari päivää aikaisemmin artikkelin, jossa kerrottiin, että vaikka kuluttajien kiinnostus luomutuotteita kohtaan kasvaa, suomalaiset viljelijät ovat entistä haluttomampia siirtymään luomutuotteiden viljelyyn. Suomessa viljelyyn käytetystä maasta vain noin kahdeksan prosenttia käytetään luomutuotteiden viljelemiseen. Se on enemmän kuin EU:n keskiarvo, joka on noin kuusi prosenttia. Mutta on meilläkin parantamisen varaa. HS kirjoittaa: “EU:n maataloustuki muuttuu ensi vuonna siten, että luomutuet erotetaan muista tuista. Samalla luomutuen taso nousee.” Kuitenkaan viljelijät eivät ole kovin halukkaita siirtymään luomuun – ehkä siksi että uusi tukijärjestelmä ei ole vielä tarpeeksi selkeä? Vai onkohan kuitenkin jossain määrin kyse asenteesta ja tiedon puutteesta?

Rehellisesti sanottuna en ole itsekään aikaisemmin ollut mikään luomuintoilija. Olen ostanut luomutuotteita silloin tällöin, usein siksi että tuote on ollut sekä Reilu kauppa – että luomutuote. Kiinnostukseni luomuun kuitenkin kasvoi lukiessani komission raporttia, mutta vielä enemmän kun satuin näkemään artikkelin jossa kerrottiin miten paljon eri torjunta-ainejäämiä hedelmissä saattaa olla. Itse olen sen verran allerginen melkein kaikille hedelmille, että niitä ei tule paljon ostettua.

Paitsi banaaneja. Banaani on periaatteessa ainoa hedelmä jota pystyn syömään, ja sitä tulee sitten syötyä sitäkin enemmän. Arvioin syöväni viikossa jopa 3-4 kiloa banaania, mikä tekee vuodessa yhteensä jotain 150 ja 200 kilon välillä. Kyse on siis pelkästään yhdestä ihmisestä. Joku saattaa tässä kohtaa ajatella että olenkohan muuttumassa apinaksi, mutta ainakaan vielä ei ole muutosta huomattavissa. Aloin miettiä, että ehkä sillä sittenkin on väliä syönkö luomu- vai ns. perinteisiä banaaneja.

EU:n sisällä on säännelty torjunta-aineiden käyttöä. Torjunta-aineilla, joita käytetään viljelyssä EU:ssa, ei saa olla haitallisia vaikutuksia kuluttajalle, luonnolle tai viljelijälle. Luomuviljelyssä torjunta-aineiden käyttöä on säännelty vielä enemmän. Myös tuontituotteista on tietyt säännöt olemassa. Esimerkiksi on olemassa raja sille, kuinka paljon torjunta-ainejäämiä saa olla EU:hun tuoduissa tuotteissa. Se mitä taas on vaikeampi säännellä, on kuinka paljon torjunta-aineet vaikuttavat mm. EU:n ulkopuolella olevien viljelijöiden terveyteen. Vaikka torjunta-ainejäämiä ei EU:hun tuoduissa tuotteissa olisikaan kuluttajan terveydelle haitallista määrää, ei ole takuita siitä ettei torjunta-aineita olisi käytetty liikaa viljelijöiden terveyden kannalta.

Tämä juuri onkin syy joka sai minut kiinnostumaan enemmän luomusta. Löysin mm. EWG:n (Environmental Working Group, Amerikkalainen ympäristöjärjestö joka on erikoistunut mm. kemiallisten aineiden tutkimukseen) sivuilta listan, jossa oli lueteltu 48 hedelmää ja niiden sisältämät torjunta-ainejäämät. Hedelmät oli järjestetty torjunta-ainejäämiä eniten sisältävästä hedelmästä vähiten sisältävään. Omena oli ensimmäisellä sijalla, ja lempihedelmäni, eli banaani, löytyi sijalta 32. Vaikka banaani sijoittuikin listalla melko alhaalle, lukiessani lisää sivuilta huomasin että lähes kaikkiin (USA:han) maahantuotuihin banaaneihin oli käytetty paljon torjunta-aineita. Banaaneissa itsessään ei ollut niinkään paljon torjunta-ainejäämiä, mutta kyse oli enemmänkin torjunta-aineiden käytön vaikutuksesta viljelijöiden terveyteen. Vaikka kyse olikin USA:n maahantuonnista, voin kuvitella että suuri osa saman tuottajan banaaneista päätyy myös tänne Suomeen (esim. isojen tuotemerkkien banaanit kuten Chiquita, Dole jne.).

En haluaisi, että ne 150–200 kiloa banaania jotka ostan kotiin joka vuosi olisivat jotenkin aiheuttaneet haittaa banaanien viljelijöille tai luonnolle. Jos pystyisin, ostaisin Suomessa tai muualla EU:ssa tuotettuja hedelmiä, joiden viljelyä EU pystyy paremmin seuraamaan. Mutta koska allergiani takia olen tuomittu syömään pelkästään banaaneja, jos ollenkaan haluan syödä hedelmiä, haluan vastedes yrittää ostaa luomua niin paljon kuin mahdollista.

Ehkä me nuoret EU:ssa olemme enemmän tietoisia luomuviljelystä ja sen hyödyistä kaikille osallisille, koska nykyään löytyy niin paljon tietoa kaikesta terveydelle haitallisesta. Tämä ehkä selittää sen että luomuviljelijöiden keski-ikä on alempi kuin ns. perinteisten viljelijöiden. Mutta ehkä me nuoret tiedämmekin vain liikaa? Eihän torjunta-aineiden haitoista ole välitetty yhtä paljon aikaisemmin. Enhän minä itsekään ollut.

Och sen samma på svenska…

Bananfantastens ekologiska funderingar

150-200 kg. Ungefär så mycket bananer äter jag varje år. Jag är allergisk för nästan alla andra frukter, men bananer äter jag desto mera. Det blir ofta något mellan 3 och 4 kg per vecka. När jag insåg hur mycket bananer jag faktiskt äter, började jag fundera att det kanske har en betydelse vad jag egentligen stoppar i mig.

Jag har aldrig egentligen varit någon eko-fantast. Jag köper ekologiska produkter då och då, men mest för att de är Fairtrade-produkter som även råkar vara ekologiska. Mitt intresse för eko ökade då jag läste Europeiska kommissionens rapport om ekoodling inom EU. Det visade sig att odlingen av ekologiska produkter ständigt ökar i EU, och att medelåldern för odlare av ekologiska produkter är lägre än för s.k. traditionella odlare. Helsingin Sanomat hade däremot några dagar tidigare publicerat en artikel om att jordbrukarnas villighet att börja odla ekologiskt håller på att gå nedåt, fastän ekologiska produkters popularitet ökar bland konsumenterna. Kan detta bero på att EU:s nya system för jordbruksstöd, som skiljer på ekologisk och traditionell odling, inte är tillräckligt klar och tydlig? Eller kan det kanske vara frågan om attityder och otillräcklig information om nyttan med ekoprodukter?

Efter att ha läst kommissionens rapport, hittade jag på EWG:s (Environmental Working Group, Amerikanskt företag som specialiserar sig på bl.a. forskning av kemikalier) sidor en lista som hade uppräknat 48 frukter och deras bekämpningsmedelsrester. Äpple var på första plats med mest rester, medan min favoritfrukt bananen, var på plats nummer 32. Trots att bananen var ganska långt nere på listan, fick jag reda på att man använt mycket bekämpningsmedel i nästan alla (till USA) importerade bananer. Det fanns alltså inte kvar så mycket rester av bekämpningsmedlen, men mängden som använts under odlingen kan ha påverkat odlarnas hälsa. Även om det var frågan om importen till USA, kan jag tänka mig att en stor del av samma producenters bananer även importeras till Finland.

Inom EU finns det regler för hur mycket bekämpningsmedelsrester det får finnas i importerade livsmedel. Men det är mycket svårare att begränsa hur mycket bekämpningsmedel som faktiskt används utanför EU. Det finns alltså inget som garanterar att mängden bekämpningsmedel inte skulle vara skadlig för odlarnas hälsa. Odlingen inom EU är däremot bättre reglerad. Regeln är att användningen av bekämpningsmedel inte ska ha skadlig verkan på konsumenten, odlaren eller naturen.

Jag vill inte att de 150-200 kg bananer jag årligen äter skulle på något sätt skada odlarna eller naturen. Om jag kunde, skulle jag köpa frukter som odlas i Finland, eller annanstans inom EU, då deras odling bättre kan kontrolleras av EU. Men eftersom jag är dömd till att äta bananer för resten av mitt liv – om jag alls vill få i mig några frukter – så ska jag hädanefter försöka köpa så mycket ekobananer som möjligt.

Kanske ungdomarna i EU är mer medvetna om ekoodling och dess fördelar, eftersom man nuförtiden kan hitta så mycket information om allt som är skadligt för hälsan. Detta kanske förklarar varför medelåldern för ekoodlare är lägre än för traditionella odlare. Men kanske vi unga bara har för mycket information och därför oroar oss mer än man gjorde tidigare? Inte brydde man sig förr lika mycket om bekämpningsmedlens skadliga verkan. Inte gjorde jag ju det själv heller.

Sandra Mitts

Kirjoittaja toimi kääntäjäharjoittelijana Euroopan komission Suomen-edustustossa. Tekstissä esitetyt mielipiteet ovat hänen omiaan.

TTIP kannattaa tehdä joka tapauksessa

 

Pettymys Dohan neuvottelukierroksiin näkyy kansainvälisessä kauppapolitiikassa. Kun sopiminen säännöistä useiden valtioiden välisesti on kangerrellut, kahdenvälisyys on palannut vaivihkaa muotiin kauppaneuvotteluissa – tosin Balilla alkuvuodesta 2014 monenkeskisyys näytti taas vahvuutensa. Kotimaassa suurinta huomiota saanut kahdenvälinen vapaakauppasopimus on Yhdysvaltojen ja Euroopan unionin välillä neuvottelun alla oleva TTIP (Transatlantic Trade and Investment Partnership).

Vapaakauppasopimuksissa ja kansainvälisessä vaihdannassa on luonnollisesti kyse muustakin kuin ihmisten välisistä hyödyke- ja palvelutransaktioista tai yksilöiden vapaasta taloudellisesta toimeliaisuudesta.

Vapaakauppasopimukset kietovat yhteen monimutkaisen intressien verkon, jota muovaavat niin valtioiden sisäiset kuin niiden väliset tekijät.

“Ainekset” ovat luonteeltaan sekä poliittisia että taloudellisia.

Kun kerran Yhdysvallat ja EU käyvät kahdenvälisiä neuvotteluja TTIP-sopimuksesta, on luontevaa olettaa, että osapuolet uskovat sopimuksesta olevan molemminpuolista hyötyä. Yhteistyön onnistumisen kannalta on tärkeää muistaa perinteinen ulkopoliittinen viisaus; toimiva sopimus on vastavuoroinen.

Professori Robert Keohanen mukaan vastavuoroisuus on ollut kansainvälisiä sopimuksia määrittävä periaate jo 1800-luvulta alkaen. Yhtäältä vastavuoroisuus tarkoittaa tiettyä ehdollisuutta. Pahaan vastataan samalla mitalla, samoin kuin hyvään. Toiseksi vastavuoroisuus edellyttää riittävää samanarvoisuutta.

Kyse ei ole arvoltaan täysin symmetrisestä yhteistyöstä ja eduista, vaan suurin piirtein samanarvoisista vaihtokaupoista. Kahden vaikutusvaltaisen globaalin toimijan välisissä neuvotteluissa kumpikaan ei voi yksipuolisesti sanella sopimustekstin sisältöä, eikä sopimusta synny, jos jompikumpi osapuolista saa kohtuutonta etua suhteessa toiseen.

Tämä periaate ohjaa myös TTIP-neuvotteluja.

Näin ollen mielikuva TTIP-neuvotteluista korkean tason kähmintänä, jossa yhteisymmärryksessä sovitaan milloin ympäristöä, työläisten oikeuksia tai ruokaturvallisuutta vaarantavista säädöksistä, on harhaanjohtava ja väärä. Erityisesti tällaista mielikuvaa on viljelty sopimukseen suunnitellusta sijoittajasuojasta.

Tosiasiassa EU:n ja Yhdysvaltojen tapauksessa on kyse kahdesta eriävät intressit mielessään pelaavasta, ajoittain jopa riitaisasta, osapuolesta. Tällöin monella politiikan sektorilla etsitään ennen kaikkea yhteisiä nimittäjiä, joista ylipäätään voi löytyä yhteisymmärrys.

Lopullista sopimustekstiä ei ole vielä olemassa, mutta oletettavasti molemmat osapuolet joutuvat nöyrtymään kompromisseihin.

Ei Yhdysvalloilla eikä EU:lla ole sellaista valtaa, että se voi tuoda pöytään näkemyksensä, jonka toinen ilman eriävää mielipidettä katkerasti nieleskellen hyväksyy. Mahdollinen hyväksyttävä sopimus on monimutkaisen neuvottelun summa.

Jotain monimutkaisuudesta kertoo neuvottelujen pitkä kesto. Kesäkuussa 2013 Washington DC:ssa alkaneita virallisia neuvottelukierroksia edelsi pitkä molemminpuolisen lähentymisen vaihe, jonka aikana Yhdysvallat ja EU tunnustelivat neuvottelujen mahdollisuutta. Vuoden 2011 EU:n ja Yhdysvaltojen välisen vuosittaisen huippukokouksen valtuuttama erillinen korkean tason työryhmä laati sekä väli- että loppuraportin, joista jälkimmäinen esiteltiin vuoden 2012 huippukokouksessa. Työryhmä oli tullut siihen tulokseen, että neuvotteluja kannattaa yrittää.

Viimeisin, kuudes kierros neuvottelupöydän ääressä päättyi vastikään 18. Heinäkuuta Brysselissä. Osin neuvottelujen pitkäveteisyys on ruokkinut villejä spekulaatioita. On kysytty, miten tämä voi kestää näin kauan?

Kysymys on aiheellinen ja ansaitsee vastauksen. Yksinkertaisuudessaan selitys on asialistan pituudessa.

Koska varsinaiset tullitariffit ovat matalia Atlantin molemmin puolin, neuvottelujen ytimessä ovat niin sanotut tekniset kaupan esteet. Luonteeltaan tekniset kaupan esteet voivat olla esimerkiksi standardeja, jotka kohdemaa asettaa tuotteen markkinoillepääsyn ehdoksi. Usein erilliset tuotestandardit ovat sensitiivisiä niitä asettaneille valtioille, joten yhteisymmärrykseen pääseminen on ymmärrettävän vaativaa.

Sekä Yhdysvalloissa että Euroopan unionissa erillisiä standardeja, poikkeuksia ja poikkeuksen poikkeuksia on yltäkylläisesti. Asialistan pituuden lisäksi toinen huomioitava seikka on kauppaneuvottelujen yleinen kesto. Tavallisesti kahdenvälisiä kauppapoliittisia neuvotteluja ei taputella yhdessä yössä, puhumattakaan monenvälisistä keskusteluista.

Esimerkiksi Euroopan unionin ja Etelä-Korean väliset neuvottelut saivat valtuutuksensa EU-neuvostolta huhtikuussa 2007, pöytään istuttiin kuukautta myöhemmin ja neuvottelutuloksesta sovittua lokakuussa 2009. Sopimus allekirjoitettiin lokakuussa 2010 ja hyväksyttiin europarlamentissa helmikuussa 2011. Voimaan se astui heinäkuun alussa 2011. Neuvottelujen monimutkaisuuden keskellä kärjistävät yleistykset kasvattavat suosiotaan.

Tähän liittyy vahvasti sijoittajasuoja.

Todettakoon heti alkuun, että kaikkeen kansainväliseen sopimiseen liittyy riskinsä ja vaikeutensa. Olisi väärin sanoa, ettei näin voisi olla myös sijoittajasuojan kanssa. Huonosti toteutettuja sääntöjä voi, totta kai, syntyä. Silti uskon, että sijoittajasuoja on onnistunut ja järkevä järjestely, kun se toteutetaan oikein.

Tähän liittyy ainakin neljä pohdinnan arvoista näkökulmaa.

Ensiksikin sopimus tuskin syntyy ilman sijoittajasuojaa, kuten kauppakomissaari Karel de Gucht on todennut.

Toiseksi investointisuoja on järkevää sisällyttää sopimukseen, koska TTIP-sopimuksen kirjaamaton, mutta ääneen usein sanottu tavoite on muokata vahvasti kauppapoliittisia globaaleja sääntöjä. Jos Yhdysvallat ja EU pystyvät kahdenvälisesti tukeutumaan sopimusjärjestelyyn, johon sisällytetään sijoittajasuoja, sillä on väistämättä merkitystä myös myöhemmissä kolmansien maiden kanssa käytävissä neuvotteluissa. Jos sijoittajasuojaa ei kirjata, tilanne on päinvastainen.

Kolmanneksi muistettakoon, ettei sijoittajasuoja ole Yhdysvalloillekaan kivuton kysymys. Perinteisesti eurooppalaiset yritykset ovat olleet hanakampia tukeutumaan välimiesmenettelyihin kuin yhdysvaltalaiset yritykset.

Neljänneksi on hyvä hahmottaa, ettei sijoittajasuoja suinkaan tarkoita mitään automaattia, johon yritykset voivat valittaa uusista kansallisesti säädetyistä laeista ja kuoria kermaa korvausten muodossa jäsenvaltioilta tai unionilta.

Ulkoministeriön taloudellisten ulkosuhteiden osastopäällikkö Markku Keinänen on saanut puolustaa investointisuojasopimuksia varmasti väsyksiin asti TTIP-neuvottelujen aikana. Keinänen on muun muassa tehnyt selväksi, että Suomi ei kannata käytäntöä, joka antaa sijoittajalle oikeuden nauttia investointien suojasta jo päästessään markkinoille. Riskit, joiden perusteella investointisuojalla pelotellaan, ovat liioiteltuja ja karrikoituja, joskus jopa harhaanjohtavia.

Viime kädessä sopimuksen toteuttaminen kulminoituu kysymykseen siitä, annammeko potentiaalisten pelkojemme viedä voiton potentiaalisista hyödyistä.

Itse uskon, että TTIP kannattaa tehdä joka tapauksessa.

 

lauri-kuva 

Lauri Kangasniemi

Kirjoittaja on kansainvälisen politiikan opiskelija Tampereen yliopistossa ja toimi harjoittelijana Euroopan komission Suomen-edustustossa kolmen kuukauden ajan.

Kirjoittajan tekstissään esittämät näkemykset ovat henkilökohtaisia.